Keski-ikäisen yksinautoilevan lihansyöjämiehen rippi

Vankasti keski-ikäisenä ihmisenä pienikin muutos elämäntapoihin tuntuu pelottavalta. Työmatkat ja kauppareissut sujuvat näppärästi omalla autolla. Yksin ajaessa ei edes tarvitse väen väkisin pitää seuraa kenellekään. Silti usein ihmettelen itseäni. Olen ajanut neljä autoa ”loppuun”. Kilometrejä on kertynyt parinkymmenen vuoden aikana varovaisen arvion mukaan yli puoli miljoonaa eli ainakin 12 kertaa pääsisin sujuvasti hurauttamaan maapallon ympärillä.

Henkilöautoilun lisäksi syntitaakkaani painaa lihansyönti. Suurinta herkkuani on kunnon ylikypsäleikkelesiivu ruisleivän päällä väkevän sinapin kera. Jouluna kitaani uppoaa harmaasuolattu poikineen. Siitä herkusta luopuminen aiheuttaa melkein fyysistä tuskaa. Kuinka voisin tyydyttää loputtoman nälkäni popsimalla palsternakkaa?

Härkistä olen koittanut. Ei maistu hongalle, eikä haavalle. Ja mistä kummasta johtuu, että koko kämppä alkaa haista lätkämiesten pukkarilta härkissörsselipuuroa sekoitellessani? Muistuu mieleeni sotien jälkeiset pula-ajat, vaikka en ole edes niitä kokenut! Siihen aikaanko meidän pitäisi kulutustottumuksissamme palata?

Onko minulla asenneongelma? On! En halua muuttaa elämäntapojani. Mutta! Haluan nukkua yöni rauhassa. Omatuntoni paukuttaa päätäni yösy´ännä. Silmät auki valvon ja mietin tekosiani ja tekemättä jättämisiäni. Näen edessäni Mansikin isot ruskeat silmät. Minunko vuokseni Mansikki kohtaa piikin ja raato teurastajan lahtiveitsen? Minunko vuoksi äitinsä Mustikki ja isänsä Seitikki päättivät pistää lapsensa alulle? Minun pikkuisen scodillacciniko vuoksi lapseni yskiä kakovat,  sairastavat astmaa ja ties mitä tautia?

Kyllä, ilmastonmuutos on minun syytäni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

5 + 2 =