”Jätä tekeminen meille!”

21.12.2016 Jamo Leave a comment

Työntäytyinen syksy on vienyt meitä lelulaisia taas eteenpäin. Alkuperäinen ajatuksemme Mikan kanssa elokuussa 2015 hanketta käynnistettäessä oli tuoda työelämän tietoja ja taitoja nuorten ulottuville. Suoraan sanottuna emme ole ehtineet tuota varsinaista teemaa kauheasti viime aikoina miettimään. Maailma on ottanut meidät avosylin vastaan ja uskoisin, että kaikilla hankkeeseen osallistuneilla on sellainen tunne, että he ovat jo nyt olleet mukana jossakin merkityksellisessä.

Olemme löytäneet markkinaraon. Se tiivistyy tähän: millä tavalla me voimme olla lähiympäristöllemme hyödyksi? Kaikki energiamme on keskittynyt tekemiseen. Olisi varmasti ollut hyödyllistä analysoida vielä perinpohjaisemmin erilaisia prosessin vaiheita, mutta siihen ei ole ollut kerta kaikkiaan aikaa, koska yhden projektin loputtua seuraava on kolkutellut ovella.

Hankkeen näkökulmasta selkeä käännekohta tapahtui Tampereen Messu- ja urheiluhallissa eli Pirkkahallissa Rekrytori-tapahtumassa (varsin sopiva paikka, btw) vajaa vuosi sitten. Vedin hihasta mukana olleita nuorukaisia ja kysyin, miten jatketaan. Herrojen vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: Jätä tekeminen meille! Siitä lähtien nuoret ovat olleet keskiössä.

Ratkaisu on osoittautunut loistavaksi, koska meidän nuoremme osaavat aivan mahtavia juttuja. Surullista on, että heidän lahjakkuutensa jää usein meiltä aikuisilta näkemättä. Johtuuko se siitä, että elämme eri maailmoissa, en tiedä, mutta se on opettanut ainakin minua kunnioittamaan näitä meidän nuoria aivan uudella tavalla.

Oheisessa kuvassa on juuri näitä upeita nuorukaisia, jotka käskivät Jamo-sedän syrjään. Kiitos Tatu, Juho, Antton, Sami, Aapo (keskellä upea Maria Lammentausta, Pirkanmaan Nuorkauppakamarista), Taavetti ja kiitos Salli, joka on rohkeasti tarttunut tilaisuuksiin. Mainio ryhmä sai Marialta tunnustuksen Päivä Johtajana-projektiin osallistumisesta. Ei liene sattumaa, että juuri nämä nuoret olivat niin sopivia tähänkin projektiin.

Mitä sitten tänä syksynä on tapahtunut?

Syyskauden kaksi isoa projektia olivat Lelun yhteinen taksvärkkipäivä ja marraskuun PlayHardWorkHarder-tempaus Hakkarin liikuntahallissa.

Taksvärkki-idea oli yksinkertaisuudessaan nerokas: mitä jos yhdistetään hyvän tekeminen ja työelämätaidot! Hankkeen puuhamies Sami Rantamäki avasi yhteyden seurakuntaan ja niin Lelu ja Kimbilio-hanke löysivät toisensa. Noin puolet lukiolaisista oli oikeissa töissä tienaamassa tansanialaiselle turvakodille rahaa. Kiitos vielä kerran kaikille työllistäjille! Loppusumma oli jotakin 2000+ euroa. Sillä maksetaan paikallisen työmiehen palkka 1000 päivän ajan! (Ensi vuonna uusiksi?)

PHWH-päivä oli seitsemän viikon ankara puristus. Ajatuksena oli kopioida #Lelu113 eli järjestää interaktiivinen työelämäpäivä paikallisille yläkoulun kaseille. Ihan noin helposti homma ei käynyt. Haasteita oli paljon:

Miten esitellä eri ammatteja interaktiivisesti eli toiminnallisesti, jotta teinit jaksaisivat olla mukana?
Mukana oli kolme eri yläkoulua (Hakkari, Sääksjärvi ja Vesilahti). Miten synkronisoida aikataulut jne?
Venyykö liikuntahalli tällaiseen?
Tiivistettynä: Miten luoda sellainen tapahtuma, että kasiluokkalainen kokee saaneensa jotakin hyödyllistä?

Loppuarvosana tapahtumalle oli kiitettävä-. Miinus tulee siitä, että allekirjoittanut hieman kämmäsi ilmoittautumisissa ja ilmoittautumisrulianssi jouduttiin hakkarilaisten osalta tekemään talvipakkasessa on-the-spot. Onneksi Anttonin auktoriteetti kesti koettelemuksen!

PHWH-päivän onnellinen lopputulema oli, että kun menimme kuukautta myöhemmin haastamaan Hakkariin ja Vesilahdelle samaisia kaseja perustamaan oman PHWH-ryhmänsä, homma lähti saman tien käyntiin. Sääksjärven vuoro on tammikuun alussa. Ja ihan vaan tiedoksi, meillä on teille useampiakin juttuja pureskeltaviksi! (Alla hieman esimakua…)

What next?

Vahingoista, vai sittenkin kiireestä, viisastuneina, olemme käynnistäneet kevään 2017 tapahtumien suunnittelun hyvissä ajoin.

Kuten olen viikkopäivityksissä paljastanut, Lelu on Lempäälän Kisan kanssa järjestämässä Koululiikuntaliiton maastojuoksukisoja. Kisat juostaan Hakkarin maastoissa 23.5. Tavoitteenamme on luoda festivaalimainen tapahtuma, jossa kaikki liikkuvaiset pääsevät tutustumaan erilaisiin tuntemattomampiinkin liikuntamuotoihin. Kaikenlaista muutakin häppeninkiä tuolla on tulossa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Lelu on monessa mielessä tässä ajassa kiinni. Tammikuun 20. Lelussa vietetään Trump-iltapäivää. Koulun auditoriossa on tilaisuus, jonka otsikko on ”Minne maailma on menossa?”. Paikan päälle on tulossa asiantuntijoita aivan eturivistä. Tästäkin lisää parin viikon päästä.

Lelun oma interaktiivinen työelämäpäivä on jälleen ensi keväänä. En ole vielä kuullut tarkemmin ryhmän ideoita, mutta Iivi, Tanja, Ville ja bändi saa varmasti aikaan hienon shown, koska kokemusta on! Pelinappulat ovat kohillaan, koska paikalliset yrittäjät lähtevät liksaa kyselemättä mukaan kaikkeen (usko tai älä).

Kevään yksi mielenkiintoisimmista jutuista tulee olemaan Earth Week eli Ilmastoviikko. Olen seurannut sivusta suunnitteluryhmän eli Lauran, Anetten, Ellan, Tiinan ja Eevan tekemistä ja voin vakuuttaa, että emmeet melkoiseen keitokseen ovat olemassa. Wait and see…

Kimbilio-yhteistyö syvenee! Syksyn taksvärkki ei siis ollut pelkkä tähdenlento. Kyselin nuorilta, ketkä kokemat tansanialaiset naiset sisarikseen. Kymmenkunta nuorta nousi paikoiltaan. Kamera käy jo! Materiaalia on jo tehty ja kaikki tuntuvat olevan onnellisia, kun saavat olla tekemässä jotakin todellista ja hyvää. Ihania tyyppejä!

Tässä todisteita, jotta uskotte, että töitä on tehty!

Tiitus haastattelee yrittäjä Katja Kokkoniemeä (www.katjakoo.fi). Eetu kuvaa ja Tiia tarkkailee sisältöä.

Tiitus on kova tekemään! Tällä kertaa haastateltava mahtava taikuri Miika Korkatti, joka aina-yhtä-skeptistä meikäläistä mennen tullen. www.miikkakorkatti.com!

Lyhyesti sanottuna, Lelun #työelämähanke voi hyvin. Homma porskuttaa eteenpäin. Suunnasta ei tiedä kukaan, mutta hei! Such is life.

Kiitollisin mielin uuteen vuoteen!

t. Jamo

Työelämäkoordinaattoreita lukioihin

30.9.20165.4.2017 Jamo Leave a comment

Kari Väisänen arvostelee kovin sanoin lukiota Vieraskynä-palstalla (HS 25.9.) todeten, että ”toisen asteen yleissivistävästä koulutuksesta on tullut työelämästä irrallaan toimiva kupla.” Väisänen toteaa myös, että ”lukio-opinnot valmistavat nuoria enemmän ylioppilaskirjoituksiin kuin tulevaisuutta varten.”

Väisänen on kritiikissään täysin oikeassa. Lukioissa ei ole työelämään tutustumisjaksoa ja vaikka työelämäasioita sivutaan lähes kaikissa oppiaineissa, lukiossa opiskelu on edelleen kovin abstraktia ja teoreettista. Lukiopolku on myös hyvin raskas. Opittava aines lisääntyy ja monella nuorella vaatimustaso on korkealla, koska he tietävät, että huonoilla papereilla ei ole käyttöä jatkossa. On myös todella paljon niitä nuoria, joilla ei ole mitään käsitystä omasta tulevaisuudestaan ja siksi motivaatiotaso voi olla hyvin alhainen.

Tällä hetkellä lukioissa on menossa kova myllerrys. Uuden OPS:in myötä esimerkiksi digitalisaatio pakottaa lukioita uudistumaan ja muutos vie valtavasti kaikkien lukioissa työskentelevien voimavaroja. Voi kysyä, Väisäsen ajatusmaailmaa soveltaen, onko muutos oikeansuuntainen. Pitäisikö välineiden sijaan keskittyä sisältöihin?

Meillä on Lempäälän lukiossa ollut vuoden päivät käynnissä Opetushallituksen ja Lempäälän kunnan yhdessä rahoittama #työelämähanke. Hankkeen aikana on tehty juuri sitä työtä, johon Väisänen lukioita patistaa: tuotu lukiota voimakkaammin osaksi ympäristöään, tehty hyvin konkreettisia työelämälähtöisiä asioita ja avattu yhteyksiä lähiseudun yrityksiin ja myös valtakunnallisiin työelämän toimijoihin.

Moni nuori on päässyt paikan päälle tutustumaan kiinnostuksen kohteena olevaan ammattiin. Olemme järjestäneet työelämäpäiviä, joista onnistunein oli nuorten itse liikkeelle pistämä ja toteuttama interaktiivinen työelämäpäivä. Marraskuun alussa lukiolaisemme järjestävät samankaltaisen päivän lähiseudun kaikille 8-luokkalaisille. Kyseinen päivä toteutetaan yhteistyössä paikallisen yrittäjäjärjestön, ammatillisen oppilaitoksen, kunnan eri toimijoiden ja yläkoulujen oppilaskuntien hallitusten kanssa.

Vuodessa on tapahtunut merkittävä muutos lukiolaisten asenteissa. Vuosi sitten oli vaikeaa saada nuoria ottamaan lukioarkensa oheen ”ylimääräisiä hommia”, nyt projektien ja ylipäätään tekemisen aloitteet ja keskeiset ideat tulevat nuorilta. Syyskuun alussa toteutettu taksvärkkipäivä toteutettiin siten, että noin puolet lukiolaisistamme oli itse hankkimissaan työpaikoissa oikeissa töissä. Projekti toteutettiin yhteistyössä paikallisseurakunnan kanssa. Lukiolaiset ovat vetämässä jumppia ja osallistuvat kunnan juhlavuoden somemarkkinointiin. Suunnitteilla on myös työelämän erilaisten kelpoisuuksien ”passipäivä” yhteistyössä paikallisen opiston kanssa. Ensi vuoden toukokuussa järjestetään suuri juoksutapahtuma lempääläläisen urheiluseuran kanssa. Olemme myös saaneet opiskelijoidemme vanhemmat mukaan jakamaan omaa työelämätuntemustaan koko lukioyhteisön käyttöön.

Jonkun pitää kuitenkin ottaa huolehtiakseen muutosprosessin läpivieminen. Jokaiseen lukioon olisi hyvä perustaa työelämäkoordinaattorin tehtävä. Tämän henkilön tulisi luoda verkosto paikallisten toimijoiden kanssa ja huolehtia muutosprosessin käynnistämisestä. Kun asia on selkeästi jonkun vastuualueena, ei tule eteen hankalaa vastuunjakokysymystä. Muutosta ei kuitenkaan saa sälyttää yhden henkilön hartioille. Jokaisen opettajan tulee selvittää omia asenteitaan ja ylipäätään tietämystään modernin työelämän muutoksista. Myös opettajan työmotivaatio voi kasvaa, kun hän ymmärtää oman oppiaineensa uudet mahdollisuudet nykyisessä ja tulevassa työelämässä.

Moderni lukio ei valmista nuorta mihinkään tiettyyn ammattiin, mutta se voi olla kolmivuotinen ajanjakso, jonka aikana nuori oppii kokemuksen kautta paljon asioita omasta itsestään ja vahvistaa monipuolisesti omaa osaamistaan. Tätä asennemuutostyötä voidaan ja sitä pitää tehdä jokaisessa oppiaineessa, eikä mikään lukiossa opittu saa olla irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Työelämänäkökulma ei saa tulla kaiken muun päälle, vaan kaiken tekemisen sisään.

Tehtävä ei ole mahdoton. Varsin moni lukiomme nuori on jo ymmärtänyt sen, että oma aktiivisuus palkitaan ja että työelämään valmistautuminen alkaa jo siinä vaiheessa, kun nuori astuu lukiomme ovesta. Ainakin meille Lempäälän kunta, yrittäjäjärjestö, seurakunta, urheiluseurat ja muut kunnan toimijat ovat auliisti antaneet apua. Väisäsen mainitsema ”kupla” on siis puhkaistavissa.

Pako Alcatrazista

7.6.20167.6.2016 Jamo Leave a comment

Kuinkahan monta kertaa näissä teksteissä ja videoissa on esiintynyt sana työelämä? Aikas monta. Sana koostuu kahdesta osasta ”työstä” ja ”elämästä”. Silti näitä kahta käsitettä on jokseenkin mahdoton erottaa toisistaan. Nykyajan ”työelämä” on monessa ammatissa kiinteä osa muuta elämää. Moni meistä on 24/7 töissä. Ja mikäs siinä, jos työ on mielekästä, eikä kuormitus katkaise kamelin selkää.

Samalla logiikalla on tyhmää ajatella, että ”työelämä” alkaisi nuoren osalta jonkun tietyn virstanpylvään jälkeen. Opiskelu on nuorelle työtä. Yhteiskunta kustantaa nuorelle ja vanhemmallekin koulutuksen, jotta saisi hänestä yhteiskunnan rakentajan ja veronmaksajan. Moni nuori ei tosin ajattele, että olisi ilmaisen koulutuksen vuoksi yhteiskunnalle velkaa. Kuitenkin kuluneen vuodenkin aikana isoin havainto on ollut se, miten tärkeäksi ihmiset kokevat sen, että oma tekeminen on hyödyllistä. Siis hyödyttää jotakin muutakin kuin jonkun rahantarvetta. Mielekkyys tuntuu katoavan sellaisissa ammateissa, joissa on vaikea osoittaa oman tekemisen hyödyllisyyttä. Ja silti viihdebisnes kasvaa…

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään;
jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa;
jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;

jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään
kenelle kellot soivat;
Ne soivat sinulle.

Oheinen runo on syntynyt 1600-luvun taitteessa vaikuttaneen englantilaisen runoilijan John Donnen kynästä, vaikka sen keskeinen lause ”yksikään ihminen ei ole saari” on istutettu Ernest Hemingwayn suuhun.

Nykymaailmassa, jossa väkiluku hipoo kohta 7 miljardia, tuntuu oudolta edes ajatella, että jonkun päähän on joskus pälkähtänyt ajatus itsestä saarena. Koulumaailmassa se on silti varsin tuttu ajatus. Toisaalta ymmärrän; on ollut tarpeen muodostaa saareke, jossa on katkaistu ulkopuolisia ärsykkeitä. Tavoitteena on ollut luoda oppimiselle pyhitetty ”laboratorio”. Mutta voiko tällä tavoitteella olla jotakin tekemistä sen kanssa, että moni ei koe koulua mielekkääksi? Että koululla ei joidenkin mielestä ole erityisen paljon tekemistä muun elämän kanssa? Ja että se ei enää oikeasti valmista lapsia ”oikeaan elämään”, koska tuo ulkopuolinen maailma on ikäänkuin kiiltokuva jostakin menneisyydestä?

Lähdimme Lempäälän lukiossa kuluneen vuoden aikana murtautumaan ulos tuosta saaresta. Lähdimme ulos, koska rohkaistuimme ajattelemaan, että ulkopuolinen maailma ei kenties sittenkään uhkaa meitä. Kävimme ”satamissa” katsastamassa, mitä siellä puuhataan. Kun tapasimme yrittäjiä, heidän keskeinen ajatuksensa oli tuo sama: ”Yritysidealla on mahdollisuus toimia, jos se a) ratkaisee jonkun ongelman tai b) jos sen avulla voidaan auttaa ihmisiä.” Siitä mieliimme johtui ajatus: ”Kenties mekin täällä Lelussa voisimme olla vielä enemmän hyödyksi muille?” Nähdäkseni siitä lähti liikkeelle esimerkiksi #TurvakotiTansaniaan-projekti.

Itselleni yksi kohokohta oli Lauri Ihalaisen tapaaminen. Ilmeiseksi tuli, että hänen tavoitteensa on ollut aidosti, oikeasti ja pyytettömästi toimia yhteiseksi hyväksi eli käytännössä luoda rakenteita, joiden avulla ratkaistaan ongelmia. Erityisenä huolenaiheena Ihalaisella olivat koulupudokkaat. En tiedä, kuinka tosissaan hän meille haasteen pudokkuuden vähentämisestä ym. heitti vai ajatteliko vain ääneen, mutta omaan päähäni nousi ajatus siitä, kuinka helposti itse ajattelenkaan, että jokin asia on jonkun toisen vastuulla. Että syrjäytyneet ovat jonkun hahmottoman järjestelmän tai kollektiivin asia, joka ei mitenkään liity minuun.

Päätin haastaa itseni. Lähdin kartoittamaan, mistä ilmiössä on kysymys. Fakta: jokaisesta peruskoulusta valmistuvasta ikäluokasta jää ilman työ- tai opiskelupaikkaa noin 3-5 prosenttia ikäluokasta. Prosenttimäärä on korkea. Osa ei tiedä, mitä koulun jälkeen tekisi. Osa ei pääse sinne, minne haluaisi. Kun ovet eivät aukea, ajatus ”välivuodesta” alkaa tuntua houkuttelevalta. Mutta entä jos ”välivuosi” venyykin useaksi? Miten osoittaa työnantajalle olevansa aktiivinen ja hyvä työntekijä, jos työpaikkahaastattelussa kysytään, miten on ”välivuoden” käyttänyt ja rehellinen vastaus kuuluu: ”Olen pelannut nettipelejä 20 h/vrk”. Onko niin, että syrjäytynyt ei kenties elä saaressa, mutta elää omassa kuplassa? Maailmassa, jossa ainoa mielekäs kontakti on virtuaalihahmo virtuaalikiväärin tähtäimessä?

Keskustelin sosiaalialan ihmisten kanssa syrjäytymisongelmasta. Teki suuren vaikutuksen nähdä, miten suurella sydämellä työtä tehdään. Yksikin pitkän linjan ihminen totesi, että oli pakko vaihtaa asiakaskunta vanhempiin, kun lasten ongelmat tulivat uniin. Kysyin kaikilta, missä vaiheessa syrjäytymiskehitys käynnistyy? Alan ihmiset olivat asiasta yksimielisiä: jo varhaisessa lapsuudessa. Päiväkodin kokenut johtaja totesi, että se hetki, kun aikuinen astelee päiväkodin portista sisään, kertoo kaiken. Miten lapsi reagoi nähtyään isänsä tai äitinsä?

Olin jossain vaiheessa hetken ajan yläkoulun rehtorin tehtävässä. Ehkä suurin hämmästyksen aihe oli se, miten paljon ajasta ja erityisesti voimavaroista kului siihen, että yritin tehdä jotakin heikommassa asemassa olevien lasten hyväksi. Sosiaalipuolen viesti oli ristiriitainen: kehoita yhteisösi aikuisia tekemään lastensuojeluilmoituksia, kun sen voi tehdä nyt nimettömästi, toiseen korvaan kuiskittiin numeroita, paljonko sosiaalipuolen kustannukset olivat nousseet ja paljonko esimerkiksi lasten huostaanotto maksaa.

Näyttää vahvasti siltä, että syrjäytyminen periytyy. Kuinka siis katkaista kierre? Miten määritellä, missä vaiheessa lapsi on syytä ottaa vanhemmiltaan ja pyrkiä etsimään turvallisempi ja tukevampi koti hänelle? Luojan kiitos tuon määritelmän tekeminen ei ole minun vastuullani. Mutta voinko minä omalta osaltani ja omalla paikallani olla myös turvallinen aikuinen hädänalaisille? Varmasti voin! Entä voinko lelulaisena olla luomassa lasta suojaavia rakenteita?

Voidaanko tässäkin rakentaa donnelaiselle logiikalle ja vastata Ihalaisen haasteeseen kokoamalla tähän työhön isompi joukko paikallisia toimijoita. Monella syrjäytyneellä puuttuvat elämän peruspalikat. Samaan aikaan Suomessa on erittäin aktiivista urheiluseuratoimintaa, mutta se keskittyy suurin piirtein seurassa kuin seurassa kapeille hartioille. Vastuunkantajia on vaikea saada. Ja kuitenkin esimerkiksi meillä Lelussa on paljon nuoria, jotka ovat vast´ikään lopettaneet harrastustoiminnan, mutta ovat pitkän liikunnallisen lapsuutensa marinoinnin seurauksena omaksuneet tietotaitoa jaettavaksi asti. Monella heistä olisi myös innostusta toimia omassa ”kasvattajaseurassa”, mutta aika ei tahdo riittää. Sitten kun kyselen heiltä, mitä he aikovat isona tehdä, monen vastaus liittyy jollakin tavalla liikuntaan.

Entä, jos laskemme 1 + 1? Loisimme valtakuntaan järjestelmän, jossa elämässä kiinni olevia nuoria koulutettaisiin kerho- ja urheilutoiminnan vetäjiksi. Lempäälän kaltaisilla pienemmillä paikkakunnilla tällainen toiminta on jo varsin aktiivista, mutta Tampereella ja muissa isommissa kaupungeissa, missä aktiviteetteja on muutenkin enemmän, seuratoiminta ei nuoria samalla tavalla houkuttele. Mutta jos siitä saisi a) koulutuksen ja b) pientä korvausta. Samaan aikaan, kun Lempäälän Kisan kaltaiset toimijat pyrkisivät vetämään vielä entistä enemmän lapsia toimintaan mukaan, paikallisen päiväkodin ja alakoulun aikuiset yrittäisivät työntää kaikkia nuoria, mutta erityisesti syrjäytymisvaarassa olevia osallistumaan.

Abivuonna 1990 TPV:n silloinen junioripäällikkö Pena tuli kysymään allekirjoittaneelta, lähtisinkö vetämään junioniporukkaa. Polte oli niin kova, että vastasin epäröimättä kyllä. Liekö siinä syy, että kirjoitukset menivät hieman penkin alle. Silti koen tehneeni oikean ratkaisun. Sain tuikitarpeellista kokemusta ryhmänhallinnasta jne. Identiteettini sai kaipaamaansa vahvistusta ja sain vankan pohjan ammattiin. Vedin tuota joukkuetta kaksi vuotta. Meillä oli hienoja hetkiä. En koe tehneeni sosiaalityötä, mutta muistan, että sosiaalisesti varsin kirjavalta Petsamon alueelta kotoisin olevat pojat osallistuivat harjoituksiin erinomaisen hyvällä prosentilla.