Kuinkahan monta kertaa näissä teksteissä ja videoissa on esiintynyt sana työelämä? Aikas monta. Sana koostuu kahdesta osasta ”työstä” ja ”elämästä”. Silti näitä kahta käsitettä on jokseenkin mahdoton erottaa toisistaan. Nykyajan ”työelämä” on monessa ammatissa kiinteä osa muuta elämää. Moni meistä on 24/7 töissä. Ja mikäs siinä, jos työ on mielekästä, eikä kuormitus katkaise kamelin selkää.

Samalla logiikalla on tyhmää ajatella, että ”työelämä” alkaisi nuoren osalta jonkun tietyn virstanpylvään jälkeen. Opiskelu on nuorelle työtä. Yhteiskunta kustantaa nuorelle ja vanhemmallekin koulutuksen, jotta saisi hänestä yhteiskunnan rakentajan ja veronmaksajan. Moni nuori ei tosin ajattele, että olisi ilmaisen koulutuksen vuoksi yhteiskunnalle velkaa. Kuitenkin kuluneen vuodenkin aikana isoin havainto on ollut se, miten tärkeäksi ihmiset kokevat sen, että oma tekeminen on hyödyllistä. Siis hyödyttää jotakin muutakin kuin jonkun rahantarvetta. Mielekkyys tuntuu katoavan sellaisissa ammateissa, joissa on vaikea osoittaa oman tekemisen hyödyllisyyttä. Ja silti viihdebisnes kasvaa…

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään;
jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa;
jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;

jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään
kenelle kellot soivat;
Ne soivat sinulle.

Oheinen runo on syntynyt 1600-luvun taitteessa vaikuttaneen englantilaisen runoilijan John Donnen kynästä, vaikka sen keskeinen lause ”yksikään ihminen ei ole saari” on istutettu Ernest Hemingwayn suuhun.

Nykymaailmassa, jossa väkiluku hipoo kohta 7 miljardia, tuntuu oudolta edes ajatella, että jonkun päähän on joskus pälkähtänyt ajatus itsestä saarena. Koulumaailmassa se on silti varsin tuttu ajatus. Toisaalta ymmärrän; on ollut tarpeen muodostaa saareke, jossa on katkaistu ulkopuolisia ärsykkeitä. Tavoitteena on ollut luoda oppimiselle pyhitetty ”laboratorio”. Mutta voiko tällä tavoitteella olla jotakin tekemistä sen kanssa, että moni ei koe koulua mielekkääksi? Että koululla ei joidenkin mielestä ole erityisen paljon tekemistä muun elämän kanssa? Ja että se ei enää oikeasti valmista lapsia ”oikeaan elämään”, koska tuo ulkopuolinen maailma on ikäänkuin kiiltokuva jostakin menneisyydestä?

Lähdimme Lempäälän lukiossa kuluneen vuoden aikana murtautumaan ulos tuosta saaresta. Lähdimme ulos, koska rohkaistuimme ajattelemaan, että ulkopuolinen maailma ei kenties sittenkään uhkaa meitä. Kävimme ”satamissa” katsastamassa, mitä siellä puuhataan. Kun tapasimme yrittäjiä, heidän keskeinen ajatuksensa oli tuo sama: ”Yritysidealla on mahdollisuus toimia, jos se a) ratkaisee jonkun ongelman tai b) jos sen avulla voidaan auttaa ihmisiä.” Siitä mieliimme johtui ajatus: ”Kenties mekin täällä Lelussa voisimme olla vielä enemmän hyödyksi muille?” Nähdäkseni siitä lähti liikkeelle esimerkiksi #TurvakotiTansaniaan-projekti.

Itselleni yksi kohokohta oli Lauri Ihalaisen tapaaminen. Ilmeiseksi tuli, että hänen tavoitteensa on ollut aidosti, oikeasti ja pyytettömästi toimia yhteiseksi hyväksi eli käytännössä luoda rakenteita, joiden avulla ratkaistaan ongelmia. Erityisenä huolenaiheena Ihalaisella olivat koulupudokkaat. En tiedä, kuinka tosissaan hän meille haasteen pudokkuuden vähentämisestä ym. heitti vai ajatteliko vain ääneen, mutta omaan päähäni nousi ajatus siitä, kuinka helposti itse ajattelenkaan, että jokin asia on jonkun toisen vastuulla. Että syrjäytyneet ovat jonkun hahmottoman järjestelmän tai kollektiivin asia, joka ei mitenkään liity minuun.

Päätin haastaa itseni. Lähdin kartoittamaan, mistä ilmiössä on kysymys. Fakta: jokaisesta peruskoulusta valmistuvasta ikäluokasta jää ilman työ- tai opiskelupaikkaa noin 3-5 prosenttia ikäluokasta. Prosenttimäärä on korkea. Osa ei tiedä, mitä koulun jälkeen tekisi. Osa ei pääse sinne, minne haluaisi. Kun ovet eivät aukea, ajatus ”välivuodesta” alkaa tuntua houkuttelevalta. Mutta entä jos ”välivuosi” venyykin useaksi? Miten osoittaa työnantajalle olevansa aktiivinen ja hyvä työntekijä, jos työpaikkahaastattelussa kysytään, miten on ”välivuoden” käyttänyt ja rehellinen vastaus kuuluu: ”Olen pelannut nettipelejä 20 h/vrk”. Onko niin, että syrjäytynyt ei kenties elä saaressa, mutta elää omassa kuplassa? Maailmassa, jossa ainoa mielekäs kontakti on virtuaalihahmo virtuaalikiväärin tähtäimessä?

Keskustelin sosiaalialan ihmisten kanssa syrjäytymisongelmasta. Teki suuren vaikutuksen nähdä, miten suurella sydämellä työtä tehdään. Yksikin pitkän linjan ihminen totesi, että oli pakko vaihtaa asiakaskunta vanhempiin, kun lasten ongelmat tulivat uniin. Kysyin kaikilta, missä vaiheessa syrjäytymiskehitys käynnistyy? Alan ihmiset olivat asiasta yksimielisiä: jo varhaisessa lapsuudessa. Päiväkodin kokenut johtaja totesi, että se hetki, kun aikuinen astelee päiväkodin portista sisään, kertoo kaiken. Miten lapsi reagoi nähtyään isänsä tai äitinsä?

Olin jossain vaiheessa hetken ajan yläkoulun rehtorin tehtävässä. Ehkä suurin hämmästyksen aihe oli se, miten paljon ajasta ja erityisesti voimavaroista kului siihen, että yritin tehdä jotakin heikommassa asemassa olevien lasten hyväksi. Sosiaalipuolen viesti oli ristiriitainen: kehoita yhteisösi aikuisia tekemään lastensuojeluilmoituksia, kun sen voi tehdä nyt nimettömästi, toiseen korvaan kuiskittiin numeroita, paljonko sosiaalipuolen kustannukset olivat nousseet ja paljonko esimerkiksi lasten huostaanotto maksaa.

Näyttää vahvasti siltä, että syrjäytyminen periytyy. Kuinka siis katkaista kierre? Miten määritellä, missä vaiheessa lapsi on syytä ottaa vanhemmiltaan ja pyrkiä etsimään turvallisempi ja tukevampi koti hänelle? Luojan kiitos tuon määritelmän tekeminen ei ole minun vastuullani. Mutta voinko minä omalta osaltani ja omalla paikallani olla myös turvallinen aikuinen hädänalaisille? Varmasti voin! Entä voinko lelulaisena olla luomassa lasta suojaavia rakenteita?

Voidaanko tässäkin rakentaa donnelaiselle logiikalle ja vastata Ihalaisen haasteeseen kokoamalla tähän työhön isompi joukko paikallisia toimijoita. Monella syrjäytyneellä puuttuvat elämän peruspalikat. Samaan aikaan Suomessa on erittäin aktiivista urheiluseuratoimintaa, mutta se keskittyy suurin piirtein seurassa kuin seurassa kapeille hartioille. Vastuunkantajia on vaikea saada. Ja kuitenkin esimerkiksi meillä Lelussa on paljon nuoria, jotka ovat vast´ikään lopettaneet harrastustoiminnan, mutta ovat pitkän liikunnallisen lapsuutensa marinoinnin seurauksena omaksuneet tietotaitoa jaettavaksi asti. Monella heistä olisi myös innostusta toimia omassa ”kasvattajaseurassa”, mutta aika ei tahdo riittää. Sitten kun kyselen heiltä, mitä he aikovat isona tehdä, monen vastaus liittyy jollakin tavalla liikuntaan.

Entä, jos laskemme 1 + 1? Loisimme valtakuntaan järjestelmän, jossa elämässä kiinni olevia nuoria koulutettaisiin kerho- ja urheilutoiminnan vetäjiksi. Lempäälän kaltaisilla pienemmillä paikkakunnilla tällainen toiminta on jo varsin aktiivista, mutta Tampereella ja muissa isommissa kaupungeissa, missä aktiviteetteja on muutenkin enemmän, seuratoiminta ei nuoria samalla tavalla houkuttele. Mutta jos siitä saisi a) koulutuksen ja b) pientä korvausta. Samaan aikaan, kun Lempäälän Kisan kaltaiset toimijat pyrkisivät vetämään vielä entistä enemmän lapsia toimintaan mukaan, paikallisen päiväkodin ja alakoulun aikuiset yrittäisivät työntää kaikkia nuoria, mutta erityisesti syrjäytymisvaarassa olevia osallistumaan.

Abivuonna 1990 TPV:n silloinen junioripäällikkö Pena tuli kysymään allekirjoittaneelta, lähtisinkö vetämään junioniporukkaa. Polte oli niin kova, että vastasin epäröimättä kyllä. Liekö siinä syy, että kirjoitukset menivät hieman penkin alle. Silti koen tehneeni oikean ratkaisun. Sain tuikitarpeellista kokemusta ryhmänhallinnasta jne. Identiteettini sai kaipaamaansa vahvistusta ja sain vankan pohjan ammattiin. Vedin tuota joukkuetta kaksi vuotta. Meillä oli hienoja hetkiä. En koe tehneeni sosiaalityötä, mutta muistan, että sosiaalisesti varsin kirjavalta Petsamon alueelta kotoisin olevat pojat osallistuivat harjoituksiin erinomaisen hyvällä prosentilla.

Read More